tiistai 13. kesäkuuta 2017

Pirkan pyöräily 2017

Toissapäivänä oli taas yhden päähänpiston toteutus. Ystäväni kysyi minua ajoseuraksi Pirkan pyöräilyyn, esitti kysymyksen pari viikkoa sitten eikä minun tarvinnut kauaa miettiä. Etenkään kun ystäväni sai tutultaan minulle maantiepyörän lainaan. Kisapäivänä kuulin, että kyseessä on cyclocross-pyörä (kirjoitinkohan oikein). 

Lähtökohdat ei olleet mitenkään erinomaiset. Olen pyöräillyt pidempiä eli reilu puolitoistatuntisia lenkkejä viimeksi vuosi sitten kesällä. Muutossa pyöräni - vaihteeton mummokiituri - unohtui Vantaalle enkä ole ehtinyt sitä hakea pois, jos se edes on enää tallella. Kevään aikana olen tehnyt noin kolme puolituntista kuntopyöräilyä salilla, jumpan alkua odotellessa. Viikko sitten sunnuntaina tein tunnun kuntopyöräilyn ja tunnin spinningin. Lainapyörällä piti tehdä testilenkki, olin suunnitellut parituntista mutta toisin kävi. Heti ensimmäisessä ylämäessä totesin että vaihteet ei toimi. Yksivaihteisella pyörällä lenkki jäi 40-minuuttiseksi. Myöhemmin selvisi, että vaihteissa ei suinkaan ollut vikaa, en vaan osannut käyttää niitä!

Kahdensadan metrin matkalla ulkoiluvälinevaraston ovelta jäähallille kokeilin että juu, nyt vaihtuu. Ystävälleni nauroin että alkumatka menee sitten opetellessa, että kummalta puolelta vaihtuu isommalle ja kummalta pienemmälle. Ehkä parikymmentä kilometriä meni totutellessa, sen jälkeen ystäväni sanoi että kuljen jo paljon kovempaa.

Kuten kuvasta näkyy, pääsin maaliin :) Ajoaika omalla mittarilla oli 6 tuntia 19 minuuttia. Mutta mikä hauskinta, vaihdepyörällä ajaessa keskisyke oli vain 138! Keskivauhti oli 21,2 km/h. Mietin että olisi päästy lujempaa, jos minulla olisi enemmän pyöräilyhistoriaa ja alla tuttu vekotin. Nyt en uskaltanut nousta polkemaan seisoviltaan ylämäessä, koska vähän takapuolta nostaessa tuntui siltä että lennän ohjaustangon yli. Mummopyöräni ohjaustanko on sen verran korkealla, että ajoasento on selkä pystysuorassa. Muutenkin jouduin keskittymään, koska heti kun irrotin toisen käden niin pyörä lähti kääntymään sivulle päin. Lisäksi pisin pyöräilylenkkini mummokiiturilla on alle 40 km. En siis uskaltanut painaa polkimia ylämäessä täysillä, koska en luottanut siihen että voimat riittää loppuun asti.

Aamulla kotona kuuntelin, kun seitsemän jälkeen alkoi kuulutukset kaikua. Ensimmäinen porukka lähti liikkeelle klo 7.30. Ystäväni kanssa mentiin käymään hallilla kahdeksan maissa. Ilmoittauduin sen verran myöhään etten saanut numerolappua postissa kotiin, mutta kisatoimisto oli auki niin ehdin hakea lapun sunnuntaiaamuna. Sen jälkeen ehdittiin vielä käväistä asunnollani hakemassa juomapullot ja lisäenergiat matkaan mukaan. Enne puolta yhdeksää oltiin valmiina hallin parkkipaikalla, ja matkaan lähdimme noin klo 8.40.

Tapahtumasta jäi kaikkinensa erittäin hyvä fiilis. Järjestelyt toimivat erinomaisesti. En tiedä moneltako meidän virallinen lähtöaikamme olisi ollut, tuskin ihan noin aikaisin yli 5500 numeroilla. Livahdimme kuitenkin porukan mukaan, juontaja tosin nyökkäsi meille että saadaan mennä. Oli ennustettu sadetta, niin ajattelimme että jos pääsisimme edes 50 km kuivana. Niinhän siinä sitten kävi, että sääennusteesta huolimatta tippaakaan ei tullut, sen sijaan aurinko paistoi niin että nenänpääni ja käsivarteli paloivat lievästi.

Huoltopisteiden sijoittelu oli todella hyvä. Alkujännityksestä kun toivuin niin matkanteko alkoi sujua, kuitenkin ensimmäinen huolto 30 kilsan kohdalla tuntui olevan ihan paikallaan. Yläkroppani alkoi jumiutua, johtui ehkä sekä lauantain juoksusta että näin pitkäkestoisesta pyöräilystä. Join urheilujuomaa ja vettä, söin rusinoita ja tein yläkropalle erilaisia kiertoliikkeitä. 

Toinen huoltoväli 30-60 km oli aika raskas. Lähinnä siksi, että tie oli jatkuvaa ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki - säätöä. Huoltopisteellä totesin ystävälleni, että ei ollut aikaa juoda koska koko ajan joutui räpsimään vaihteita. Tällä toiseella pisteellä Kurussa joimme mehua ja vettä. Emme huomanneet tarjolla olleita energiapatukoita ennen kuin olimme käyneet kaupassa ostamassa ruisleipää ja banaania. Toisaalta, kummallekin tuli nälkä 50 kilsan kohdalla niin todennköisesti olisimme tarvinneet joka tapauksessa enemmän syötävää kuin patukan. Otimme ne sitten mukaan.

Kolmas huoltopiste oli Muroleessa, noin 75 kilsan kohdalla. Tässä pysähdyimme lyhyesti. Tarjolla oli samaa mahdottoman hyvää mehua, ja lisäksi yhtä mahdottoman hyvää suklaakakkua! Tällä välillä huomasin, että kämmeneni hietyi rikki peukalon ja etusormen välistä. Syynä varmasti pyörän vaihteet; käytin lähinnä oikeanpuoleista kahvaa. Onneksi paikalla oli paloauto, josta sain ensiapua. Pikkulappu pehmusteeksi ja keinoihoa päälle, sain myös mukaan palan keinoihoa siltä varalta että ensimmäinen viritelmä irtoaa hikisestä kädestä. Niin se irtosikin mutta pysyi jotenkin mukana 98 kilsan huoltopisteelle Terälahteen. Tällä pätkällä energiani kävivät vähiin. Teiskon mäet olivat suht lyhyitä mutta jyrkkiä. Jokaisen mäen päällä tuntui, että nyt on energiat ihan lopussa, sitten taas alamäessä palauduin niin että jaksoin seuraavan mäen puoliväliin ennen tuttua ajatusta että jaksankohan mäen päälle asti...

Aika ruttuiselta ja rypistyneeltä alkoi tuntua tuolla sadan kilometrin hoodeilla... Sanoin ystävälleni, että olen kyllä aika sissi kun tänne asti jaksoin. Ja maaliin enää 36 kilsaa, kyllä se menee vaikka väkisin. Mehun, suolakurkun ja kaverilta saadun banaanin voimalla eteenpäin! Itse asiassa kävi niin, että loppupätkä olikin yllättävän helppo. Kaipailin tuolla 30-90 kilsan välissä sellaista maastoa, että voisi vaan rullailla sillä yhdellä tai korkeintaan muutamalla vaihteella. Täällä sitä sain. Todellista vauhdin hurmaa ja pyöräilyn iloa! Etukäteen olimme kuulleet, että Terälahden jälkeen on kauhea ylämäki. No se vähän ennen viimeistä huoltopistettä, jossain ehkä 120 kilsan kohdalla. Ja ainakin minulle ne Teoskon mäet olivat pahempia, tämä oli pitkä mutta loiva, ja toisin kuin Teiskossa, minulla oli mäen päällä voimia polkea vauhtia alamäkeen.

Viimeinen huoltopiste oli 122 kilsan kohdalla Sorilan koululla. Täällä otin taas mehua ja rusinoita. Vähän harmitti että pysähdyttiin tässäkin, oli niin hyvä alamäki että oli sääli jarruttaa huoltoon käännyttäessä! Aika moni taisi polkea ohi. Itse koen kuitenkin, että pysähtyminen oli oikea ratkaisu. 36 kilsaa olisi ollut pitkä matka, kuitenkin voimat vähenivät vääjäämättä. Nyt pikkuvälipalan jälkeen tuntui että 12 kilsan "loppusuora" menee kevyesti. Toki tunnelmaan vaikutti se, että alettiin olla tutuilla kulmilla. Sorilasta on ehkä 5 kilsaa Linnainmaalle, jossa lenkkeilen säännöllisesti. Linnainmaan kohdalla alkoi jo vähän itkettää; ei hitto, mä tein sen!

Maaliviiva kun ylittyi ja mitali ilmestyi kaulaan niin itkuhan siinä pääsi. Samalla nauroin. Halasin ystävääni, että kaikkeen sä mua kysyt ja kaikkeen mä suostun! Muistan eräänkin keskustelun, kun hän kysyi lähdenkö 90 kilsan pyöräilyyn ja sanoin että äää, se on liian pitkä matka, mutta voin kokeilla 60 kilsaa. No, näin kävi, lähdettiin sitten liikkeelle 134 kilometristä :D 

Maalissa oli tarjolla kanakeittoa, sämpylöitä sekä täytekakkua. Ihanaa! Huoltopisteistä vielä sen verran, että siellä 60 kilsassa olisi saanut olla reilummin syötävää, muuten kaikkea oli riittävästi. Mehu oli ihan huippujuttu, koska urheilujuoma olisi joka pisteellä nautittuna vetänyt mahani sekaisin. Pyörässäni oli kiinni pullollinen vettä ja toinen urheilujuomaa, mutta en käyttänyt niitä ollenkaan. Huoltopisteitä oli riittävän paljon ja kun joka kohdassa join 2-3 mukillista niin janon tunnetta ei tullut kuin juuri ennen seuraavaa huoltoa. 

Seuraavana päivänä olo oli yllättävän hyvä. Kuvittelin, että kroppani olisi uupunut ja jumissa moisen polkemisen jälkeen. Mutta ei. Takapuoli tietysti otti osumaa, ja on osittain vieläkin puoliksi kipeä, puoliksi tunnoton. Yksi pieni hiertymä tuli takapuoleen mutta se ei ole kipeä, lisäksi on yksi  kivuton vesikello. Käden hietymä on kipeä, siitä kuitenkin ehti lähteä nahka kokonaan. Keinoihon ja 98 kilsassa tutulta lainaan saatujen pyöräilyhanskojen ansiosta se ei kuitenkaan päässyt kovin pahaksi. Pakaralihakset olivat vähän kipeät sunnuntai-illan mutta venyttelyn ansiosta maanantaina ei tuntunut yksittäisessä lihaksessa miltään. Koko kroppa tuntui siltä kuin olisin jäänyt jyrän alle, mutta sekin tunne helpottui maanantaipäivän aikana. Ja mieli on tietysti ollut kepeä koko ajan. Hittolainen, että tuohonkin suoritukseen pystyin! Nyt ei varmaan auta muu kuin alkaa etsiä itselle maantiepyörää, sillä sitten peruskuntoa niin jospa juoksukin alkaisi kulkea vauhdikkaammin...

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Finland X Run

No niin! Extreme-viikonloppu on ohi, ja tässä postauksessa puin lauantain tapahtumat. 

Suuntasimme kolmen naisen voimin Sappeelle, tiimimme nimi oli KasariBöönat. Tietysti pukeuduttiin teeman mukaan! Taitaa olla Tukholman tuliainen tuo paita, josta nyt vasta tajusin että se on aika neonvärinen. Kaverilta lainasin sukat ja helmet, housut on omat. Eikös ole äklö väri, ei oikein violetti eikä oikein pinkkikään :D Harmi ettei minulla ole yksiäkään riittävän räväkän värisiä lenkkareita, menin ihan perussinisissä.

Perillä oltiin hyvissä ajoin, ehdittiin fiilistellä maisemia ja jännittää esteitä. Ja laittaa aurinkorasvaa; paiste alkoi kunnolla alkulämmittelyjumpan aikana. Pakko myöntää että jännitin lähdössä, koska en ole ikinä ennen ollut tällaisessa. Esteet mietityttivät, että selviänkö niistä vai joudunko tekemään korvaavia liikkeitä eli joko 20 burpeeta tai 30 punnerrusta. 

Lähtöalue oli aika epäselvästi merkitty. Alueen kartasta päättelimme sen sijainnin. Sen sijaan vielä alkulämmittelyn jälkeenkään ei ollut selvää, että mihin suuntaan lähdetään. Onneksi aika moni oli kääntynyt naama tiettyyn suuntaan ja sinne mekin sitten painuttiin. Heti lähtölaukauksen jälkeen kohdattiin amerikkalaisen jalkapallon pelaajia, jotka yrittivät taklata juoksijat patjoilla. Siitä sitten ylämäkeen.

Viiden kilsan reitillä oli 14 estettä. Piti olla 15, mutta joku aitaeste oli todettu vaaralliseksi ja jätetty pois. Ei haittaa, ihan riittävästi oli tekemistä noissakin! Ylitettiin autoja ja isoja työkoneiden renkaita, ryömittiin putkien läpi, kiivettiin rakennustelineille ja verkon yli, laskeuduttiin kontin päältä maahan... Viimeinen este oli ainoa jota en selvittänyt, mutta onneksi meillä oli tiimi. Ensin kiivettiin lavalle, jossa oli tyhjiä autonrenkaita. Sen jälkeen olisi pitänyt puntata itsensä kontin päälle. Meikäläisen voimat ei riitä siihen, että lähtötilanteessa kädet on olkapään tasolla. Onneksi jalka nousi riittävän korkealle. Toinen jalka siis kontin reunalle, ja sitten tiimikaverit kiskoivat jalasta ja hartioista. Vieläpä kahdesti, koska osallistuimme 10 kilsan joukkuekisaan ja kiersimme radan kahdesti. Bonuksena oli juoksupätkien haastavuus, sisältäen aika pitkän polkupätkän sekä laskettelurinteen kapuamista ylös (kolmesta kohtaa). Vähän tuli osumaa, pahin on käsivarsi mutta ihan hyvin on mustelmia myös polvissa ja säärissä :D

Tärkeintä kuitenkin on, että meillä oli hauskaa! Ja yllätys, sijoituimme joukkuekisassa kakkoseksi (tosin joukkueita taisi olla vain kaksi, mutta silti!). Vähän hämäsi, kun maaliintullessa kuulutettiin että KasariBöönat sijalle 11. Emme uskoneet, koska ennakkoilmoittautuneissa oli kympille vain kaksi joukkuetta. En tiedä, mistä tuo 11 tuli. Tulokset oli kuitenkin aika pian netissä katsottavissa, tosin saimme google-haulla kaksi osumaa, joista toisen mukaan olimme kakkosia ja toisen mukaan kolmosia. Päätimme odottaa palkintojenjakoa ja katsoa miten on. No, olimme toisia ja saimme tuotepalkinnon. Se oli hiukan pettymys, paketti kylmägeeliä, siis yksi paketti meille kolmelle. Saatiin jokainen yksi pullo, mutta entäs jos joukkueessa olisi ollut neljä jäsentä? Harmi myös että vain voittajajoukkue sai pokaalin. Tosin niitäkin oli vain yksi, eli jos me olisimme voittaneet niin olisimme joutuneet joko tappelemaan siitä kuka pokaalin saa tai kierrättämään sitä vuorotellen jokaisen kotona. 

Ihan putkeen ei järjestelyt menneet. Esim. pitkällä polkujuoksuosuudella metsässä ei ollut ketään. Jos joku olisi taittanut nilkkansa, hän olisi ollut sen varassa että muut juoksijat ilmoittavat polkuosuuden jälkeisellä esteellä tapaturmasta. Huomioitavaa on, että valtaosa ihmisistä osallistui hupisarjaan eli juoksi yhden viiden kilometrin kierroksen. Toisella kierroksella meidän kolmikkomme näki viisi muuta henkilöä. Jos joku näistä yksin juoksevista olisi loukkaantunut polulla, hän olisi saattanut joutua odottamaan apua kauankin. Mietimme myös, että valvottiinko esteiden suorittamista. Varsinkin toisella kierroksella tuntui muutamassa kohtaa, että paikalla olevat henkilöt vain juttelivat keskenään, toisinaan jopa selkä esteeseen päin. Maalissa tarjolla oli vain vettä ja urheilujuomaa, ei esim. banaania. Se olisi tullut tarpeeseen, koska meidän tultua maaliin oli palkintojenjakoon vielä reilusti toista tuntia aikaa. Lisäksi kun palkintojenjako alkoi kymmenisen minuuttia myöhässä, olimme jo todella nälkäisiä ennen kuin pääsimme kotimatkalle. Ja joo, toki olisimme voineet ostaa paikalta syötävää mutta kun yleensä aina kaikissa tapahtumissa on ollut maalissa jotain pikkusyötävää niin sitä odotin tälläkin kertaa. 

Kaikkinensa kuitenkin jäi hyvä fiilis. Ensimmäisellä kierroksella esteillä oli tietenkin ruuhkaa mutta odotusajat olivat kuitenkin lyhyet. Esteet olivat mukavan monipuolisia ja niitä oli sopiva määrä. Fiilis tapahtumapaikalla oli letkeän hyvä. Näihin kuviin ja tunnelmiin siis!

Tämän päiväisestä Pirkan pyöräilystä postaan alkuviikolla, nyt en jaksa. Olo on puhkiväsynyt niin täytyy mennä yöunille.


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Tulossa: kaikin puolin extreme viikonloppu

Niin se kuulkaa on, että meikäläisen kyky sanoa ei on hyvin valikoiva! 

Viikon päästä viikonloppuna on tapahtumia koko rahan edestä. Lauantaina menemme kolmen naisen voimin Sappeeseen juoksemaan Finland X Runin 10 km. Mennään porukalla ja nautiskellen, ei siis veren maku suussa. Kahdelle kolmesta kyseessä on ensikosketus tällaiseen juoksutapahtumaan. 

Viime viikolla ystäväni alkoi houkutella minua Pirkan pyöräilyyn. Klassikko eli 134 km olisi kuulemma meille hyvä päiväretki. Houkuttaa joo, mutta kun polkupyöräni on yhä - tai toivottavasti on - Vantaalla, ja kevään pyöräilyt on tähän mennessä koostuneet kolmesta puolituntisesta, tehtynä kuntopyörällä jumpan alkua odotellessa. Sitä taustaa vasten 134 kilsaa tuntuu hurjalta. No, kaverini buukkasi tutultaan minulle maantiepyörän lainaksi, ja maali on kuulemma auki 11 tuntia. Ei siinä sitten mitään, menin ja ilmoittauduin mukaan. Ensi viikolla teen tutun kanssa testilenkin että pääsen vähän sujuiksi vieraan pyörän kanssa. Ja pakko käydä parilla spinningtunnillakin... Sitten täytyy ostaa oikeat pyöräilyhousut ja myös saumattomat urheilukalsarit, ihan vaan tuon alakerran hyvinvointia ajatellen :D Ja täytyy toivoa ettei lauantain juoksussa satu jaloille mitään. 

Äitini pudisteli päätään ja kysyi, enkö koskaan voi sanoa ei. Kyllä voin, mutta joku toinen kerta :)